Näyttää lupaavasti siltä, että olemme pääsemässä pysyvästi kotiin lähiviikkoina. Mukavaa, mutta kaupungin elämään tottuneelle ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Ei palveluita nurkan takana, saati sitten jotain mitä katsella ikkunasta. Pitäisi varmaan nauhoittaa yöllisiä ääniä, että saisi nukuttua täydellisessä hiljaisuudessa omassa sängyssään.

Junat kolistavat, jarrut kitisevät, juopot huutavat, posteljooni jakaa lehtiä, naapuri juoksee korkkareissaan, lumiaurat riehuvat pihassa, koirat haukkuvat, naapurirapun hurrrja mummo huudattaa pikkuista toyota parkaansa...Vaan miten saada myös kaupungin hajut mukaan? Jokailtainen urakka on ollut saada tupakansavu pysymään käytävässä. Mies ahtaa rättiä ulko-oven ja välioven väliin, avaa ikkunaa, sulkee toista ikkunaa todettuaan savun tulevan sitäkin kautta. Hetken kuluttua nenä on niin tukossa, ettei enää tiedä haiseeko savu vaiko eikö. Kurkun käheydestä päätellen haisee. Jos makuuhuoneen oven pitää kiinni, se säästyy. Tosin sitten huone on kylmä kuin jääkaappi, mutta asiasta selviää pukemalla lapset reilusti. Yksi mummo piti vielä tovi sitten ovessaan lappuja:"Ei ilmaisjakelua, kiitos" ja "MEILLÄ ei ainakaan TUPAKOIDA". Luulikohan tuo, että joku laittaisi oveen lapun "Varo! MEILLÄ kyllä TUPAKOIDAAN".

Tänään yritän uudelleen päästä kauppaan nimeltä Seinäruusu. Tuossahan tuo on ollut ihan vieressä nämä viikot, vaan kun maanantaina sain lapsenvahdin, ovet olivatkin kiinni. Naureskelin hyvälle tuurilleni ja jatkoin matkaa stokkan takana olevaan sisustusliikkeeseen. En löytänyt onneksi mitään, sillä stockmannin kassalla huomasin jättäneeni pankkikorttini kotiin. Ostin sitten tilille. Siinä vaiheessa alkoi pikku hiljaa kiukuttamaan, oli nimittäin ollut tarkoitus käydä vielä rauhassa kahvilla läheisessä kahviossa lueskelemassa lehtiä ja herkuttelemassa jollain taivaallisella kaloripommilla. Räntäsateessa taapersin sitten kotiin. Perille päästyäni tungin välittömästi pankkikortin pussiin vain todetakseni, että minulla olisikin ollut kympin seteli kahvilla käyntiä ajatellen. Perkele. Ihan vain periaatteen vuoksi säntäsin kulman takana olevaan kuppilaan kaakaolle ja laskiaispullalle viideksi minuutiksi.

Kaikki hormoonien vaatimat kloripommit ja suklaat ovat saaneet aikaan näpyn lapaluiden seutuville. Mies sen huomasi ja kun yritin siihen koskea, huomasin sen ärtyvän finniasteelle. Jos sen olisi jättänyt rauhaan, olisi se hävinnyt itsekseen kaikessa hiljaisuudessa. Nyt olisi siskolikalle käyttöä, sillä se on juuri niin ärsyttävässä kohdassa, ettei siihen itse yllä vaikka yrittää millaisia jooga-asentoja. Kokeile itse nuolaista kyynerpäätäsi, sama lopputulos! Ratkaisen asian heittämällä tänään kotiin päästyäni liivit helvettiin hankaamasta moista tulehtunutta ihohuokosta. Ja nautin sisäisesti desinfioivaa ainetta. Ja ei, miehestä ei ole apua. Tämä on niitä naistenjuttuja tämäkin.