Kyllä maalla on mukavaa. Lunta tulvillaan on raikas talvisää. Mä olen niin pienoinen.

Piti valita eilen illalla auto tai bussikyyti. Valitsin jälkimmäisen, sillä en halunnut putsata autoa hangesta ja etsiä puolta tuntia Taysin pihalta parkkiruutua joutuakseni joka tapauksessa kävelemään lasten kanssa puoli kilometriä pääoville. Tarvitseeko sanoa, että oli huono eli toisin sanoen väärä valinta?

Kuin ihmeen kaupalla sain pojan päiväunille monta tuntia tavallista aiemmin. Ulkoilma näytti vain talviselta. Kahdentoista maissa olin herättänyt pikku ukon ja pukenutkin, neitikin sujahti toppavaatteisiin sujuvasti. 12.34 piti bussin olla lähimmällä pysäkillä ja varasin siis ruhtinaallisesti aikaa sinne pääsyyn. Kaikki näytti olevan vallan mainiosti.

Pääsimme alaoville ja törmäsimme jälleen uuteen mummoon. Niitä tuntuu Tammelassa olevan kuin sieniä sateella. Alkoi sataa lunta. Asensin tytölle seisomalaudan rattaisiin vain todetakseni toisella puolella taloa, lunta tuiskuttavan jo siihen malliin, että työntämisestä tulisi hieman hankalaa. Poika pelkäsi puhureita ja käänsin rattaiden kuomun alas. Pari korttelia ennen pysäkkiä renkaat upposivat nietoksiin. Ja mummot tukkivat ahtaan kulkuväylän, joka oli edes aavistuksen tamppaantunut kulkijoiden painosta. Kovin ovat keveitä mummot.

Pysäkille päästiin sisulla. Tyttö itkeä valitteli poskiaan, puhurit hakkasivat todella lujaa. Bussi tuli samaan aikaan, kun pääsimme katokseen. Sen valo-opasteet olivat rikki, joten meidän piti jäädä summassa pysäkille Taysin kohdalla. Valitsimme väärin, jäimme liian aikaisin pois. Ja ah, bussikuski jätti auton kauas pyörätien reunasta, rattaat kippasivat ilkeästi säikäyttäen ukkotuisen. Ja eikun työntämään. Lunta piisasi jo yli nilkkojen.

Pääsin ripsivärit valuen pääoville. Olo oli kuin sillä uitetulla koiralla, jota niin kovin monessa yhteydessä mainostetaan.

Lääkärissä kävimme pikaisesti. Uhosin jo ottavani taksin, vaan rahatilanteemme muistaessani en niin tehnyt. Minkä kumman takia tuuli puskee aina vasten, vaikka kääntäisit itse kulkusuuntaasi??

Bussi toi lähipysäkille. Varotin keskiosaa vallanneita seisovia nuoria poistumisestamme jo edellisellä pysäkillä. Eräs nulikka ei ottanut siirtyäkseen rattaiden ja kädessä roikkuvan neitini edestä. Vähemmän kauniisti kerroin meidän menevän bussista ulos joko niin, että hän itse siirtyy sivuun tai työnnän hänet väkisin edelläni pihalle. Ovet olivat auki ja puberteetin uhmasta kärsivä poika otti mittaa väsyneestä kotiäidistä ja kahdesta parista pieniä silmäpareja. Näki paremmaksi väistyä.

Rattaita ei ollut enää mahdollista työntää tytön seisoessa kyydissä. Ylämäki. Lunta puoleen pohkeeseen ja vastatuuli. Joku hullu halusi oikeasti tahallaan tukkia etenemisemme. Tällä kertaa kehotin ystävällisesti väistämään. Siirtyihän se valas mukisten, että hän mielellään antaa tilaa muille siirtyä vapauteen, vapauteen tästä helvetistä. Ja minäkö muka omituinen?

Neiti jaksoi luojan kiitos kävellä kotiin saakka eikä ylimääräisiä mummoja, murrosikäisiä tai hulluja tupannut enää eteemme. En todellakaan olisi enää ollut vastuussa teoistani. En anna helposti periksi, mutta kyllä meinasi usko loppua. Ei mene hyvin Tampereellakaan, jos nyt ei siellä kotikylälläkään.